Nimestä huolimatta tämä ei ole kovin visuaalinen esitys. Julkaisusarja on tekstiksi muutettu ja suomennettu versio Tony Lowen erinomaisesta YouTube-videosarjasta “Sedevacantism visualised”. Julkaisusarjan tarkoituksena on tuoda kyseisen sarjan aiheet ja argumentit lähestyttäväksi suomenkielisille aiheesta kiinnostuneille. Julkaisuihin on hankittu lupa alkuperäiseltä tekijältä. Linkki alkuperäisiin videoihin löytyy tästä, ja viitelähteet löytyvät julkaisun lopusta.
Sarja tarjoaa syvemmän katsauksen tärkeään aiheeseen, jota koostettiin lyhyesti julkaisussa “Onko paavi katolinen” joten suosittelen lukemaan sen ensin.
Osa 1: Johdanto sedevakantismiin
Kardinaali Henry Newman kirjoitti: ”Kun jokin idea on luonteeltaan sellainen, että se pidättää ja valtaa mielen, sen voidaan sanoa olevan elossa. Ensin ihmiset eivät täysin tiedosta sitä, mikä heitä liikuttaa, ja selittävät ja ilmaisevat itseään puutteellisesti. Tulee hämmennyksen aika, jolloin käsitykset ja väärinkäsitykset ovat konfliktissa. Viholliset kuulustelevat ja arvostelevat sitä, ja hyvää toivovat puolustavat sitä… Se tulee, suhteessa sen luontaiseen elinvoimaan ja syvällisyyteensä, lisäämään itsensä sosiaalisen elämän puitteisiin ja yksityiskohtiin… lujittaen tai heikentäen vakiintuneen järjestyksen perusteita.”1
Toisin sanoen, kun ajatusta arvostellaan ja haastetaan, kun se menee sotaan, se joko kukistetaan ihmisten mielissä, tai se tuodaan entistä kirkkaampana ja selkeämpänä esiin. Kardinaali Newmanin sanat ovat olennaisia, koska tässä tutkimuksessa on kyse sedevakantismista, mutta laajemmin kyse on katolilaisuudesta, nimittäin se herättää kysymyksen siitä, mitä katolilisuus on ja mitä se taas ei ole. Kardinaali Newman kirjoitti yleisesti siitä, miten katolisten oppien, vaikka aina tosia ja tiedettyjä, ei aina tarvitsisi tehdä itsestään erikseen ilmaistuja, elleivät ne joudu kiistämisen ja hämmennyksen sotaan.
Nyt puhumme perustavanlaatuisesta ajatuksesta: Kirkon varsinaisesta identiteetistä ja sodasta, jota sitä vastaan käydään. Tästä johtuu näiden pohdintojen henki, jotka pyrkivät selkeyttämään sedevakantistista ajatusta. Niiden tavoitteena on selittää sedevakantismia ja sitä tukevia argumentteja, koska sen ympärillä on paljon väärinymmärryksiä ja harhaanjohtavia käsityksiä. Toiveena on hälventää osa tästä sekaannuksesta, ja samalla lisätä hieman selvyyttä siihen, mitä katolisuus on ja mihin se perustuu.
Tätä varten tutkimuksemme etenee useiden vaiheiden kautta.
Aloitamme kysymällä, mitä sedevakantismi on, ja huomaamme, että se on liikkeistä erillinen teologinen kanta, joka esittää kaksi kirkkoa: todellisen Katolisen Kirkon ja epälegitiimin kirkon, joka on erkaantunut siitä.
Kun tähän kysymykseen on vastattu, kysymme: onko sedevakantismi argumentti, joka voidaan esittää periaatteen tasolla? Teemme tämän tarkastelemalla ensin niitä katolisia perusperiaatteita, joihin sedevakantismi perustuu: nimittäin sitä, että katolinen oppi on yhtenäinen, säännöllinen, erehtymätön, ja se on löydettävissä kirkon magisteriumista. Toiseksi tarkastelemme argumentteja, jotka vastustavat sedevakantismin mahdollisuutta. Pohdimme, 1) perustuuko sedevakantismi henkilökohtaiseen arvostelukykyyn 2) merkitseekö se sitä, että Kirkosta on tullut näkymätön, ja 3) merkitseekö se sitä, että Kirkosta on tullut viallinen.
Tämän jälkeen tarkastelemme sedevakantismin varsinaisia todisteita vertaamalla Kirkon magisteriumista löytyvien perinteisten oppien yksityiskohtia Vatikaanin toista kirkolliskokousta seuraaviin magisteriaalisiin opetuksiin.
(Määritelmällinen huomio: "kirkon opetusvirka" eli magisterium tarkoittaa kirkon virallista opetusta ja oppia, jonka tehtävänä on selittää ja suojella uskoa ja moraalia koskevia totuuksia. Magisterium koostuu paavista ja piispoista, jotka yhdessä toimivat kirkon auktoriteetteina uskonasioissa. Se on jaettu kahteen osaan: tavallinen ja erityinen magisterium. Tavallinen magisterium sisältää kirkon päivittäisen opetuksen, kun taas erityinen magisterium käsittää viralliset dogmaattiset julistukset, jotka ovat erehtymättömiä ja sitovia kaikille katolilaisille. Magisteriumin tehtävä on varmistaa, että kirkon oppi säilyy muuttumattomana ja uskollisena alkuperäiselle ilmestykselle.)Tässä kohtaa on hyvä mainita, että monet sedevakantismin tutkielmat keskittyvät yksittäisten ihmisten harhaoppisuuteen ja jääräpäisyyteen (eng. heresy and pertinacity, lakiteknisiä määritelmiä). Tämä tutkimus ei pyri siihen. Sen sijaan painopiste tulee olemaan Kirkon opissa kokonaisuudessaan, ja siinä, voiko yksi ja sama Kirkko opettaa kahta erilaista ja yhteensopimatonta asiaa. Kokonaisuudesta rakentuu puolustus sedevakantismille ja sen asemalle ikuisen ja muuttumattoman katolisen uskon jatkumona. Tähän ryhtyessä ymmärrämme, että paljon jää sanomatta ja moni kysymys jää vastaamatta, niin että tämä tutkimus ei ole riittävä kaikille. Mutta tämä mielessä pitäen, on hyvä pohtia pyhän Bernadetten sanoja:
”Tehtäväni on informoida, ei vakuuttaa.” Toiveena on, että nämä [tekstit] informoisivat ainakin joitain niistä, jotka pyrkivät oppimaan.
Osa 2: Mitä sedevakantismi on?
Sedevakantismi on teologinen kanta, jonka mukaan paavin tuoli on tyhjä, ja että Pyhää istuinta ei tällä hetkellä asuta laillinen paavi. Tämä koskee ainakin nykyistä hallussapitäjää, mutta monissa ellei useimmissa tapauksissa tämä ulottuu kaikkiin Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeisiin näennäisiin paaveihin. Juuri tätä sedevakantismin muotoa me tutkimme.
Sedevakantistit eivät ainoastaan hylkää niitä, joita he pitävät väärinä paaveina, vaan myös kirkon ja hierarkian, joista he ovat ottaneet ohjat. Koska tästä seuraa, että jos nämä paavit olivat laillistamattomia, joko
a) kaikki ne, jotka tunnustavat nämä väärät paavit ja heidän auktoriteettinsa, muodostavat väärän kirkon, tai
b) väärä kirkko on ollut olemassa ja siksi sitä ovat johtaneet väärät auktoriteetit.
Tästä saavumme ensimmäiseen suureen väärinkäsitykseen sedevakantismista, että protestanttisuuden tai itäisen skisman tavoin se jollain tavoin hylkää Katolisen Kirkon ja yrittää irtaantua siitä. Protestantismi ja idän skisma kuitenkin irtautuivat katolilaisuudesta ja muuttuivat varsin erilaisiksi, kun taas sedevakantismin ja perinteisen katolisen uskon kannattajat edustavat jatkoa samalle Katoliselle Kirkolle ja samalle Katoliselle Uskolle, joka on aina ollut.
Väite kuuluukin, olipa se kuinka epätodennäköistä tai uskaliasta tahansa, että sedevakantistien kieltämä kirkko on se, mitä pitäisi verrata protestanttisuuteen, koska se edustaa ilmeistä ja selvää moraalin, käytännön ja opetuksen katkeamista sen ja sitä edeltäneen Katolisen Kirkon välillä. Tätä kirkkoa kutsutaan nimellä novus ordo, tai konsiliaarinen kirkko (tai ”kirkolliskokouskirkko”), ja tämä on järjestö, jonka useimmat ihmiset nykyään tunnustaisivat katoliseksi kirkoksi: kanta, jonka sedevakantismi hylkää.
Onko tämä paavinvallan kieltämistä? Saattaa näyttää siltä, mutta sedevakantistit eivät usko kieltävänsä paavia eivätkä paaviuden virkaa. Itse asiassa he uskovat torjuvansa epäpaavin. Tätä on erittäin tärkeää korostaa, koska laillisen paavin hylkääminen on vakava loukkaus katolilaisuutta kohtaan, kun taas toisaalta väärän paavin hylkääminen ei ole mitään muuta kuin katolinen velvollisuus.
Siispä sedevakantismin väittäminen epätodeksi sillä perusteella, että se torjuu paavin, on kehäpäätelmä. Todellinen kysymys on: kieltävätkö sedevakantistit todellisen paavin ja hänen Kirkkonsa? Vasta kun tähän kysymykseen on vastattu, asiaa voidaan pitää selvitettynä. Periaatteellisesti sedevakantismi ei kiellä paavillisen ensisijaisuuden tai paavillisen erehtymättömyyden oppeja. Itse asiassa sedevakantistit johtavat kantansa perustelun juuri katolisten paavien opetusauktoriteetin pohjalta.
Onko sedevakantismi liike? Kuten määrittelimme, sedevakantismi on teologinen kanta, eli toisin sanoen se on ajatus. Siispä sedevakantismi ei ole minkään tietyn organisaation tai ryhmän nimike. On ryhmiä, jotka organisoivat itsensä sedevakantismin pohjalta, mutta sedevakantismin status, ja ennen kaikkea sen totuusarvo ovat niistä erillään: se kulkee rinnakkain niiden kanssa, mutta ei ole niiden määrittelemää. Tämän vuoksi erimielisyydet sedevakantistien välillä ei muodosta haastetta sedevakantismille kantana.
Vertauksena voidaan ajatella kaksi miestä, jotka ovat samaa mieltä siitä, että Jumala on olemassa, mutta ovat eri mieltä siitä, että hän on kolmiyhteinen. Molemmat ovat sitä mieltä, että on olemassa yksittäinen Jumala, mutta vain toinen sanoo, että hänellä on kolme persoonaa. Siltikään se, että heidän välillään on erimielisyys, ei vaikuta mitenkään kummankaan opin totuusarvoon. Tässä tapauksessa molemmat opit ovat tosia: ensimmäinen on oikeassa yhdestä, toinen mies molemmista opeista. Mutta mikä tärkeintä, emme sanoisi että molemmat miehet olisivat jollain tavoin väärässä Jumalan suhteen yksinkertaisesti siitä syystä, että he ovat erimieltä kolminaisuusopista. Sama logiikka pätee sedevakantismiin.
Teologisena kantana, joka ei kuulu millekään yhteisölle tai yksilölle, sen totuusarvo ei ole riippuvainen kaikkien sitä totena pitävien yksilöiden täydellisestä yksimielisyydestä. Sen takia ei myöskään ole mitään ryhmää, joka puhuu virallisesti sedevakantistien puolesta. Siispä voitaisiin kysyä: jos katolilaisuudella täytyy olla auktoriteetti, joka puhuu sen puolesta, voidaanko sedevakantisteja pitää katolisina? Tarkastellaan tätä hieman laajemmin.
Onko sedevakantismi katolista? Jos sedevakantismi on totta, se olisi vaatimus sille, että henkilön voitaisiin sanoa olevan katolinen. Kuinka tahansa, sedevakantismin hyväksyminen ei yksinään ole katolisuuden mitta. Logiikka kulkee näin: jos sedevakantismi on totta, kukaan, joka ei hyväksy sedevakantismia, ei omaa todellista katolista uskoa, sillä he myöntävät lainvastaisen paavin, lainvastaisen hierarkian ja sen seurauksena väärän kirkon. Jos sedevakantismi on totta, niiden jotka hyväksyvät sen ja uskovat totena Kirkon pysyvän, perinteisen opin, voidaan sanoa omaavan toden katolisen uskon, sillä he kieltävät väärän kirkon (ja pysyvät uskollisina vannoumuksessaan todellista Kirkkoa kohtaan), pitäytyen samalla uskon yhtenäisyydessä. Tämä kuitenkin tarkoittaa, että jos sedevakantismi on totta, sen hyväksyminen ei yksinään ole tae katolilaisuudesta. Esimerkiksi, jos joku vannoo uskovansa sedevakantismin, mutta myös uskoo Thoriin tai satanististen idolien palvomiseen, kyseinen henkilö olisi silti irtautunut katolisesta uskosta.
Siispä voimme palata kysymykseen: jos katolilaisuudella täytyy olla sen puolesta puhuva auktoriteetti, voidaanko sedevakantisteja pitää katolisina? Vastaus on kyllä, sillä vaikka heillä ei ole auktoriteettia, joka puhuu heidän puolestaan sedevakantisteina, jos he ovat katolisia, heillä on auktoriteetti, joka edustaa heitä katolilaisina. Tuo auktoriteetti on Kirkon erehtymätön magisterium: Kirkon yhtäpitävä opetus, joka on säilytetty ja kodifoitu Kaanon lakiin, katekismuksiin, kirkolliskokouksiin, paavillisiin kiertokirjeisiin ja muihin lähteisiin, mukaan lukien pyhän liturgian kirjoituksiin ja harjoitukseen.
Lyhyesti sanottuna katoliset voivat vedota ja perustaa uskomuksensa siihen, mitä Kirkko on aina opettanut. Tämä erehtymätön opetus, mikä ei ole erillinen, vaan läheisesti yhteenkudottu todellisiin auktoriteetteihin, olivatpa he paaveja tai piispoja, on Kirkon dogmaattisen auktoriteetin ilmaisu. Ja sedevakantistit tekevät johtopäätöksen, että tämä sama auktoriteetti opettaa heitä kieltämään tämänhetkiset paavinistuimen hallussapitäjät.
Nyt olemme käsitelleet, mitä sedevakantismi on. Edetäksemme pidemmälle, meidän tulee tietysti pohtia todistusaineistoa ja johtopäätöksiä sen puolesta, mutta meidän tulee ensin tehdä jotain muuta. Monet saattavat protestoida, että sedevakantismia ei voida edes harkita, puhumattakaan sen todistamisesta, sillä sedevakantismia ei voida saavuttaa edes periaatteen tasolla, ja siksi se tulee torjua suoraan. Tässä on kyse väärästä käsityksestä, mutta sen huomiointi on tärkeää. Joten ennen kuin käsittelemme yksityiskohtaisia sedevakantismin todisteita, miedän tulee käsitellä sitä pohjaavia perusperiaatteita, ja sitä kautta myös joitain katolisen ajattelun perusperiaatteita.
- Newman, John Henry. An Essay on the Development of Christian Doctrine ↩︎
Kansikuva: Knight sir Galahad, Julek Heller