Yleinen narratiivi tieteen synnystä kulkee jotakuinkin näin: tiedettä muistuttavia yrityksiä on ollut jo muinaisen Egyptin aikaan, ja todennäköisesti jo sitä ennen, mutta tiede järjestelmällisenä ajattelun mallina syntyi vasta paljon myöhemmin. Kreikkalaiset antoivat osuutensa kehitykseen pääosin filosofian muodossa. Keskiajalla oli joitain aikaisia yrityksiä tieteen parissa, mutta ajan vahva uskonnon vaikutus oli usein esteenä ja hidasteena tieteen vaatimalle, vapaalle ajattelulle. Kuuluisa esimerkki tästä on Galileon kohtelu Kirkon käsissä. Renessanssin myötä uskonnon vaikutus alkoi paikoitellen lieventymään, jolloin ajatuksen vapaus lisääntyi ja edesauttoi tieteen kehitystä, ja viimein saavuttiin tieteelliseen vallankumoukseen (n. 1450–1700), jonka aikana tiede todella asettui muotoonsa, mahdollistaen teollisen vallankumouksen ja nykyajan. Tieteen vapautuminen uskonnon ikeestä ja tieteellisen tiedon laajeneminen vähensi tarvetta uskonnollisille selityksille, ja valtasi Kirkon älyllistä maaperää itselleen.
Tämä tieteen tavanomainen narratiivi sisältää useita vakavia virheitä, jotka antavat väärän kuvan tieteen ja uskonnon vuorovaikutuksesta ja syysuhteista. Jos oletetaan uskon ja järjen olevan ristiriidassa, yllä mainittu kuulostaa järkevältä: tietysti Kirkko loi vastusta tieteen kehitykselle, olihan tiede sille uhkaksi. Historiallisesti ja aatteellisesti tämä on kuitenkin täysin epätosi asetelma. Mitä Katoliseen Kirkkoon tulee (käytännössä ainut eurooppalainen kristinuskon elin 1500-luvulle asti), usko ja järki eivät koskaan ole olleet ristiriidassa tai vastakkain. Tämän voi todentaa tarkastelemalla kristinuskon ajatusmaailmaa sekä sen historiallista vaikutusta. Itse asiassa saamme kiittää nimenomaan kristinuskoa tieteen synnystä ja kehityksestä. Koska nykyinen länsimainen todellisuuden käsitys on niin pitkälti rakentunut kristinuskosta johdettujen ajatusten varaan, niitä on helppo pitää itsestäänselvyyksinä. Siksi meidän tulee nostaa esille tiettyjä kristinuskolle omalaatuisia käsityksiä.
Taikauskosta ja teologiasta
Kristinuskoa edeltäneenä aikana ihmisten käsitys todellisuudesta ja sen takana vaikuttavista voimista oli yleisesti ottaen hyvin nykyisestä poikkeava. Luonnonvoimien, kohtaloiden ja sattumien selityksinä toimi erilaiset jumalat, niiden apurit tai muut yliluonnolliset hahmot. Nämä näkymättömät voimat olivat usein hyvin oikukkaita ja persoonallisia, toimien arvaamattomin ja ennustamattomin tavoin. Kuten alussa jo mainittiin, tiedettä karkeasti muistuttavia yrityksiä on ollut jo muinaisajoista lähtien, mutta tarkoitusperät ja menetelmät ovat sekoittuneet saumattomasti mystiikkaan, eikä voida puhua tieteellisestä maailmankäsityksestä.
Lyhyesti sanottuna ympäröivä maailma ja sen sisäinen toiminta ei ollut järjellä tulkittavissa tai sitä ei pidetty mielekkäänä. Kristinuskon maailmankuva poikkesi tästä radikaalisti, sillä käsitys Jumalasta ja Hänen luomastaan maailmankaikkeudesta oli erilainen. (muutos tapahtui juutalaisuuden ja kreikkalaisen filosofian kautta, mutta tämän prosessin detaljointi ei ole aiheen rajoissa tarpeen.) Johanneksen evankeliumin alku kiteyttää tämän hyvin:
Alussa oli Sana.
Sana oli Jumalan luona,
ja Sana oli Jumala.
Kreikan alkuperäistekstissä ”Sana” on Logos, joka on käsitteenä paljon laajempi. Lyhyesti ilmaistuna se tarkoittaa universumin järjestävää, muodon ja merkityksen antavaa periaatetta. Ja koska Jumala oli logos, rationaalinen ja ymmärrettävä, Hänen itsestään meille antama ilmoitusta voitiin tutkia järjen valossa ja siten ymmärtää sitä paremmin. Tämä oivallus johti teologian syntyyn, joka oli ratkaisevassa roolissa tieteen kehitykselle. Rodney Stark kirjoittaa seuraavasti: ”Perustavanlaatuisin syy länsimaisen sivilisaation nousulle on ollut sen kirkkaimpien mielien omistautuminen tiedon löytämiselle. Ei valaistumisen. Ei viisauden. Vaan tiedon. Ja tämän tiedolle omistautumisen pohjana oli kristillinen omistautuminen teologialle.”
Tarkastellaan 200-luvun kirkkoisän, Tertullianuksen sanoja: ”Järki on Jumalallinen asia, sikäli kun ei ole mitään mitä Jumala, kaiken luoja, ei ole antanut, järjestänyt tai säätänyt järjellä ‒ eikä ole mitään mitä hän ei ole tahtonut käsiteltävän ja ymmärrettävän järjellä.” (Tertullian, On repentance, vapaa suomennos). Sama käsitys välittyy vahvasti Tertullianuksen aikalaisen, kirkkoisä Klemens Aleksandrialaisen kirjoituksessa:
”Älä ajattele, että sanomme näiden asioiden [kristinuskon oppien] olevan ymmärrettävissä vain uskon kautta, vaan että ne tulee myös vahvistaa järjellä. Sillä todellakaan ei ole turvallista luottaa näitä asioita pelkkään uskoon ilman järkeä, sillä totuus ei varmastikaan voi olla ilman järkeä. Ja siksi se, joka on vastaanottanut nämä asiat järjen vahvistamina, ei voi koskaan menettää niitä; kun taas se, joka ottaa ne vastaan ilman todisteita, ja pelkästään myöntyy niiden toteamiseen, ei voi pitää niitä turvallisesti eikä ole varma siitä ovatko ne totta; sillä se, joka helposti uskoo, myös helposti luovuttaa. Mutta se, joka on järjen kautta etsinyt niitä asioita, jotka hän on uskonut ja ottanut vastaan, ei ikään kuin järjen kahlitsemana voi erkaantua niistä asioista, jotka hän on uskonut. Ja sen vuoksi mitä halukkaammin joku vaatii järkeä, sitä vakaammin hän säilyy uskossa”
(Recognitions of Clement, vapaa suomennos)
Teologia tarkoittaa muodollista päättelyä Jumalasta (sitä on joskus kutsuttu ”uskon tieteeksi”). Teologian perustana on se, että ymmärrystä Jumalan luonteesta, aikomuksista ja vaatimuksista voidaan syventää rationaalisella päättelyllä: Jumalaan liittyviä asioita voitaisiin löytää päättelyn lopputuloksena. Näin uskon oppien oli mahdollista kehittyä ja kasvaa ajan saatossa. Aikaiset kirkkoisät olivat tästäkin hyvin perillä. (myöhemmin John Henry Newman on kirjoittanut tästä prosessista yksityiskohtaisesti, mutta aiheen tarkempi käsittely saa jäädä toiseen kertaan). Tämä seikka tekee kristinuskosta opillisesti omalaatuisen. Teologiaa ei tällä tavoin ymmärrettynä ole juuri olemassa muissa uskonnoissa, sillä ne torjuvat ajatuksen rationaalisesta ja ymmärrettävästä Jumalasta. Esimerkiksi taolaisuuden Tao on yliluonnollinen perusolemus tai elämää ohjaava perusperiaate, mutta on samalla persoonaton, kaukainen, ilman tietoisuutta eikä se ole olento. Muinaisen kiinalaisfilosofi Lao-tzu:n mukaan Tao on aina yhtä aikaa oleva ja olematon, nimeämätön ja se nimi, joka voidaan aina nimetä, sekä äänetön ja muodoton, ja aina ilman haluja. (Stark) Jos todellisuuden perusta kuvautuu tällaisena, miten siitä voidaan järkeillä mitään? Sama pätee buddhalaisuuteen ja konfutselaisuuteen. Myöskään islam ei ole kykenevä teologiaan, sillä Allahin luonto ylimpänä ja täysin rajoittamattomana tahdonvoimana estää sitä rajoittavan rationaalisen päättelyn. Sen sijaan kristinuskon oppi ja käsitys Jumalasta on kehittynyt historian aikana, rakentuen jatkuvasti kattavammaksi ja syvällisemmäksi. Tieteen nousu alkoi samasta yhteydestä.
Ajatus rationaalisesta Jumalasta mullisti ymmärryksen rajoja, sillä sen myötä maailma oli ymmärrettävissä järjellä. Koska Jumala oli Logos, rationaalinen luoja, myös hänen luomuksensa taustalla toimivien periaatteiden täytyi olla järjelle avautuvia. Ne vain täytyi löytää. Rationaalisen luojan ajatus antoi myös motivaatiota näiden luomuksen salojen tutkimiselle, sillä ymmärtämällä luomusta paremmin saatettiin myös ymmärtää paremmin sen luojaa. Pointtina ei ole se, että keskiaikaiset talonpojat olisivat tämän aatteellisen löydön myötä muuttuneet kylmän rationaalisiksi tieteilijöiksi. Mutta kristinuskon Jumalakäsityksen myötä rationaalinen, empiirinen todellisuuden tutkiminen tuli edes periaatteen tasolla ylipäätään mahdolliseksi, näin asettaen perustan tulevalle. Tieteen synty ja kehittyminen oli siis älyllisesti jatketta teologialle.
Tämän myötä nykytieteen prototyyppi, luonnonfilosofia ‒ jota oli harjoitettu tietyssä määrin jo antiikin Kreikassa ‒ sai uuden synnyn ja kasvoi mittoihinsa keskiajalla. Nyt kun olemme hahmottaneet kristinuskon takana vaikuttaneen aatteellisen kehyksen, voimme havainnoida sen toteutumista historian kuluessa.
Luostarista yliopistoon
Suurin osa keskiaikaisista yliopistoista kehittyi katedraalien ja luostareiden ylläpitämistä uskonnollisen opetuksen kouluista. Monien näiden koulujen alkuperä voidaan jäljittää 500-luvulle. (Stark, How the West Won) Ensimmäisten yliopistojen oli tarkoitus mennä tätä pidemmälle, ja omistautua ”korkeammalle oppimiselle”. Toisin kuin jotkut koittavat väittää, ensimmäiset yliopistot eivät syntyneet Kiinassa, Intiassa tai Persiassa. Näiden alueiden muinaisten imperiumien akatemioissa saattoi olla pinnallisesti samanlaisia piirteitä, mutta ne olivat lähtökohtaisesti meditaatiota, pohdintaa ja vanhan viisauden vastaanottamista ja jatkamista varten. Niin kuin idässä ei ollut teologeja, samasta syystä niiden oppilaitokset eivät olleet omistautuneet uuden tiedon löytämiselle. Keskiajan tutkija Charles Homer Haskins kuvaa osuvasti: ”Yliopistot, kuten katedraalit ja parlamentit, ovat keskiajan tuote” (Haskins, The Rise of Universities).
Ensimmäinen yliopisto perustettiin Bolognaan noin vuonna 1088. Pariisin yliopisto syntyi noin vuonna 1150 ja Oxford noin 1167. 1400-luvun alkuun mennessä Euroopassa oli tiedettävästi perustettu 28 yliopistoa, ja 1400-luvulla perustettiin vielä toiset 28. Näiden laitosten perustana ei ollut vanhan tiedon toistaminen, vaan niille oli ominaista innovaation arvostaminen ja vapaa akateeminen työ. Vanhaa tietoa ja nykykäsityksiä analysoitiin ja arvioitiin, ja hyväksyttiin tai hylättiin perustelujen kera. Tieto ei perustunut auktoriteettiin ja vanhan toistamiseen, vaan se rakentui avoimeen ja vapaaseen akateemiseen keskusteluun. Tutkimuskohteina ei ollut vain teologiset pikkuseikat: empiirinen eli kokemusperäinen tutkimus (jota myös lähes kaikki nykyään tieteeksi luokiteltava on) oli hyvin vallalla Keskiajan yliopistoissa. Tämä näkyi esimerkiksi fysiologian kehityksessä: kristillinen Eurooppa oli ehkä ensimmäinen paikka, missä ihmisruumista sai ja pystyi tutkia kunnolla. Keskiajan yliopistot nauttivat suurta suosiota valtion ja Kirkon taholta. Nathan Schachner selittää:
”Yliopisto oli niin paavinvallan, imperiumin, kuninkaan kuin kaupungin kullannuppu ja pilalle hemmoteltu lapsi. Ylpeille yliopistoille satoi etuuksia jatkuvana kultaisena virtana; etuuksia, joiden kaltaisia ei ollut tuolloin, sitä ennen tai sen jälkeen. Edes kirkon pyhillä hierarkioilla ei ollut sellaisia vapautuksia kuin köyhimmällä kerjäävällä oppineella, joka pystyi saamaan yliopiston suojeluksen. Kaupungit kilpailivat ankarasti kunniasta asuttaa yksi näistä; kuninkaat kirjoittivat houkuttelevia kirjeitä tavoitteenaan saada ryhmä tyytymättömiä akateemikkoja vihollisen alueelta omalleen; paavit tulivat väliin uhkaavin sanoin yrittäessään pakottaa kuninkaallisia kunnioittamaan yliopiston loukkaamattomuutta.”
(Schachner, The Medieval Universities, vapaa suomennos)
Yliopistot nauttivat monista eduista ja hyötyivät niistä. Pariisin yliopiston akateemisesta vapaudesta tuli lähes rajoittamaton erään vuoden 1229 tapauksen myötä, jolloin Paavi Gregorius IX, yliopiston entinen oppilas, julisti Pariisin yliopistolle käytännössä täyden laillisen immuniteetin paikalliselta vallalta. Tämä toimi mallina myös monille tuleville yliopistoille. Kyseessä on mielenkiintoinen tarina, joka löytyy
Mitä yliopistossa sitten opiskeltiin? Starkin mukaan opetussuunnitelma oli melko samanlainen kaikissa keskiajan yliopistoissa. Nykyistä kandidaattia vastaava osio koostui seitsemästä yleissivistävästä aineesta: kielioppi, retoriikka ja logiikka muodostivat triviumin; aritmetiikka, geometria, astronomia ja musiikki muodostivat quadriviumin. Logiikan opiskelu oli keskeisessä roolissa, sillä se ”oli itsessään suuri opin alue, mutta lisäksi kyllästi kaikki muut aihealueet metodina sekä antoi luonnetta ja sävyä keskiaikaiselle mielelle” (Haskins). (mielestäni tämä tekee keskiaikaisesta oppimisesta tietyssä määrin nykyistä paremman. Valtaosa tutkijoista voisi hyötyä paremmasta logiikan osaamisesta.) Jatko-opintojen taso jakautui neljään alueeseen: teologiaan, lakiin, lääketieteeseen ja luonnonfilosofiaan.
Vaikka yliopistot olivat uskonnollisia järjestöjä, Haskins huomauttaa, että teologian opiskelijoita oli suhteellisen vähän. Tälle oli monta hyvää syytä: teologian opiskelu yliopistossa ei ollut vaatimus papinvirkaan, monet luostarijärjestöt järjestivät omaa teologista opetusta, korkeamman tutkinnon valmistuminen kesti kauan, ja odotettava tulotaso oli heikko lakiin ja lääketieteeseen verrattuna. Kuten nykyäänkin, valtaosa yliopisto-opiskelijoista ei ollut järin kiinnostunut oppimisesta, saati innostuneita tiedon edistämisestä. Siitä huolimatta keskiajan yliopistot tuottivat loistavia tutkijoita ja tieteilijöitä, jotka laskivat perustuksen nykytieteelle. Kuten lähes kaikki muutkin keskiaikaiset saavutukset, monet näistä hahmoista ei nykypäivänä saa ansaitsemaansa arvostusta.
Jättiläisten hartiat: poimintoja keskiaikaisista tieteilijöistä
Alla on lyhyt yleiskatsaus keskiajan merkittävimmistä tieteen edistäjistä. Lista on typistetty ja lyhennetty versio Starkin antamasta esittelystä (How the West Won).
Robert Grosseteste (1175–1253): merkittäviä panoksia mm. optiikan, fysiikan ja astronomian parissa. Kehitti ”kokeellisen metodin”, joka oli prototyyppi tieteelliselle metodille.
Johannes de Sacrobosco (1195–1256): astronomian ja matematiikan edistäjä. Toi arabialaiset numeraalit Euroopan yliopistomaailmaan.
Albert Suuri (n. 1200–1280): menestyksekäs tutkija, joka kirjoitti 38 teosta, saaden kollegoiltaan lisänimen Suuri. Yksi keskiajan merkittävimmistä kasvitieteilijöistä. Merkittäviä panostuksia muun muassa teologian, maantiedon, kemian ja astronomian aloilla.
Roger Bacon (n. 1214–1294): tunnustetaan usein ”ensimmäiseksi tieteilijäksi”. Omaksui Grossetesten ”kokeellisen metodin” ja kehitti sitä eteenpäin huomattavasti. Kieltämättä yksi tärkeimmistä uranuurtajista (ellei jopa tärkein) modernin tieteen synnyssä. Monen tiedon alan osaaja, joka tunnetaan teoksestaan Magnum Opus, jossa hän tiedon kokoamisen lisäksi ennusti monien nykyteknologioiden syntymisen (mm. mikroskooppi, lentävät kulkuneuvot ja teleskooppi).
Thomas Bradwardine (1290–1349): yksi keskiajan tärkeimmistä matemaatikoista. Johti tutkimusryhmää, jolla oli keskeinen rooli kinetiikan ja dynamiikan teorioiden muodostamisessa. (tämä tutkimusryhmä muodosti monia fysiikan oppeja, jotka on usein virheellisesti ajateltu Galileon ansioksi.)
Vilhelm Occamilainen (n. 1285–1349): tunnettu parhaiten Occamin partaveitsen periaatteesta, mutta Vilhelmin tieteellisesti merkittävimmät saavutukset olivat fysiikan ja kosmoksen ymmärtämisen parissa. Ennakoi/muodosti Newtonin ensimmäisen lain noin 300 vuotta etukäteen.
Jean Buridan (n. 1320–1382): merkittävä fyysikko, joka ensimmäisenä kehitti inertian konseptin (jonka alkuperäisenä keksijänä on pidetty, virheellisesti, Galileoa).
Nicole Oresme (n. 1320–1382): monen alan edistäjä. Oresme todisti, että maa kiertää oman akselinsa varassa.
Nikolaus Kopernikus (1473–1543): esitti heliosentrisen mallin.
Kopernikuksen heliosentrisen mallin julkaisua vuonna 1543 pidetään usein tieteellisen vallankumouksen alkuna. Tämä ajatus on kuitenkin hyvin harhaanjohtava. Tosiasiassa Kopernikuksen teoria rakentui edeltävinä vuosisatoina tehtyjen tieteellisten löytöjen päälle: osat olivat jo pääosin valmiina, ja Kopernikus kasasi niistä mallin (joka oli vielä hyvin puutteellinen. Keplerin ja Newtonin myötä malli tarkentui). Kyse oli siis tavanomaisesta tieteen kehityksestä. Tieteen historian tutkija Bernard Cohen sanoo, että ”ajatus kopernikaanisesta vallankumouksesta käy todisteita vastaan … ja se on myöhäisempien historioitsijoiden keksintö” (Cohen, The Birth of a New Physics). Ai niin, muistinko mainita, että yllä mainitut tieteilijät eivät olleet ainoastaan hurskaita uskovia, vaan myös papiston ja uskonnollisten sääntökuntien jäseniä? Moni heistä palveli jopa piispan virassa.
Tieteen täysi-ikäistyminen
Niin sanottua vuosien 1500–1700 välistä tieteellistä ”vallankumousta” ei koskaan tapahtunut. Tieteen kehitys kyllä kiihtyi, mutta se oli luonnollista jatketta keskiajalta alkaneen tieteen kehityskaarelle. Historian yleinen narratiivi tieteellisestä vallankumouksesta jättää usein tämän tosiasian huomiotta, ja väittää tieteen kehittyneen tuona aikana juuri siksi, että järkiperäinen ajattelu korostui ja Kirkko menetti asemaansa tieteen auktoriteettina. Tämä ajatus on ilmeisen virheellinen jo aieimmin mainitun tiedon perusteella: tiede oli jo keskiajalta lähtien perustunut järkiperäiseen ja kriittiseen ajatteluun, ja tiede oli ollut melko vapaasti toteutettavissa jo pitkään. Monet tieteellisen ”vallankumouksen” lopulla nousseet valistusajattelijat viljelivät ajatusta tieteen ja uskon ristiriidasta, mutta historiallisen todistusaineiston valossa tämän voidaan sanoa olleen ennemminkin uskonnonvastaisen ideologian tuote kuin kokonaisvaltaisen tosiasioiden tarkastelun lopputulos. Ikävä kyllä tämä ideologinen vääristymä on kantautunut valistuksen ajasta aina nykypäivään asti, usein ideologisen motivaation siivittämänä, jättäen prosessin keskiaikaiset, vankat juuret piiloon. Starkin mielestä ”vallankumouksen” sijaan ”tieteen täysi-ikäistyminen” (eng. coming of age) kuvaakin ajanjaksoa ja sen syy-yhteyksiä paljon osuvammin. Mutta ketkä oikeastaan olivat tämän tieteen kehityksen takana?
Kirjassaan Stark kokosi systemaattisesti listan kaikista tämän aikakauden merkittävistä, aktiivisista tieteilijöistä Kopernikuksen heliosentrisen mallin julkaisusta alkaen (1543) ja sisältäen kaikki ennen vuotta 1680 syntyneet. Listaan päätyi 52 henkilöä. Stark kokosi tiedot näiden henkilöiden tieteenalasta ja uskonnollisesta asemasta/asenteista. 15 oli fyysikoita, 13 tähtitieteilijöitä, 13 biologeja/fysiologeja ja 11 matemaatikkoja. Uskonnollisen asenteen määrittelyn Stark jakoi kolmeen kategoriaan: harras uskova (devout), tavanomainen (conventional) ja skeptikko (sceptic). Harras-kategoriaan hyväksyttiin sellaiset henkilöt, joista löytyi selkeitä todisteita syvällisestä uskonnolle omistautumisesta. Tavanomaisiin lukeutui ne, joista ei löytynyt uskonnolliseen skeptisyyteen eikä myöskään erityiseen uskonnolliseen hartauteen viittaavia todisteita. He olivat siis todistusaineiston valossa tavanomaisia uskovia. Stark pyrki tekemään luokittelut konservatiivisesti: esimerkiksi biologi Marcello Malphigi ei osoittanut kirjoituksissaan erityistä kiinnostusta jumalaan, mutta eläköityi tieteen parista Roomaan toimiakseen paavi Innocentius XII:n lääkärinä. Siispä ”hartaiden uskovien” osuus saattoi olla todellisuudessa hieman suurempi. Stark asetti skeptikon kategoriaan ne, joista hän saattoi päätellä epäuskoa tai epäilyä Jumalan olemassaolon suhteen. Vain yksi näistä 52:sta tieteilijästä täytti skeptikon vaatimukset: Edmond Halley, jolta evättiin professuuri Oxfordissa hänen ”ateisminsa” perusteella.
Uskonnollinen asenne | Määrä | Prosenttiosuus |
Harras uskova | 31 | 60% |
Tavanomainen | 20 | 38% |
Skeptikko | 1 | 2% |
Yhteensä | 52 | 100% |
Tästä huomaamme selvästi, että niin sanottu tieteellinen vallankumous ei ollut skeptikkojen ja uskonnonvastaisten henkilöiden tuotos, vaan kristittyjen ‒ pääosin selvästi hartaiden sellaisten ‒ aikaansaama kehityksen jakso. Tänä aikana protestanttiset liikkeet olivat jo levinneet laajalle. Protestanttien ja katolisten osuus näistä 52:sta tieteilijässä oli 50/50 (26 katolista, 26 protestanttia). Jotkut ovat teorisoineet, että tämän aikajakson merkittävä tieteen kehitys oli protestantismin ansiota, mutta tämä on epätotta. Kuten Max Weberin kuuluisa Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki, ajatus protestanttisesta tieteen vallankumouksesta (jota Stark pitää Weberin teorian jatkeena) ei käy järkeen aatteellisesti eikä käy yhteen historiallisten faktojen kanssa. Englannilla, joka oli tuohon aikaan laajalti protestanttinen, oli merkittävä rooli tieteen tuottamisessa ja myöhemmin teollisessa vallankumouksessa, mutta tämän syvempiin syihin pääset käsiksi lukemalla How the West Won.
Ajatukset uskonnon tukahduttavasta vaikutuksesta tieteen kehitykselle ja niiden välisestä älyllisestä kamppailusta näyttäytyvät tässä kohtaa lähes naurettavina. Kyse ei ollut siitä, että tiede kehittyi uskonnosta huolimatta tai sattumalta sen rinnalla. Tiede asianmukaisesti ymmärrettynä, eli systemaattisena, organisoituna tutkimuksena, joka koostuu havainnoinnista, kokeista ja teorioiden testauksesta, syntyi vain ja ainoastaan kristillisessä Euroopassa. Tieteen synty ja kehitys ilmiönä voidaan lukea täysin kristillisen maailmankuvan ansioksi. Kuten kaikessa ihmisluonnon epätäydellisyyteen liittyvässä, myös tieteen ja uskonnon ‒ sekä katolisen kirkon että protestanttikirkkojen ‒ välille syntyi ajoittain konflikteja. Kuitenkin tällaiset tapaukset olivat kokonaiskuvassa melko hajanaisia ja sattumanvaraisia, eivätkä ne perustuneet älylliseen ristiriitaan kristinuskon ja tieteen välillä. (Lutherin ajatusmaailmasta en voi mennä takuuseen, olihan järki hänen mielestään saatanasta. Tämä on tarina toiselle kerralle.) Tapauksia valikoimalla voidaan kuitenkin vääristää kokonaiskuvaa, ja niin sanottu Galileon tapaus on tästä mainio esimerkki. Galileon oikeudenkäynnistä on tullut ikoninen kuva ahdasmielisen uskonnon ja järjen valon kamppailulle. Yleistajuinen, jopa koulukirjoissa opetettu narratiivi Galileosta on täysin väärä. (linkki tulossa)
Hyvästit liitolle?
Ajatus siitä, että elämme rationaalisen Jumalan luomuksessa, teki tämän luomuksen tutkimisesta älyllisesti mahdollisen ja haluttavan. Tämän linkki näkyy selkeänä sekä keskiajan että tieteen täysi-ikäistymisen ajan tieteilijöiden ja filosofien ajatuksissa tieteeseen liittyen. Monet suoraan tunnustivat, että heidän motivaationaan tiedon edistämiselle oli Jumala ja hänen luomuksensa ymmärtäminen. Tieteen kehityksen ei voida sanoa olleen uskonnon tukahduttamaa ja vapaa-ajattelun tuottamaa, sillä se oli sekä älyllisesti että materiaalisesti kristinuskon tuote. Myöskään materiaaliset syyt, kuten käytännöllisen teknologian kehittäminen, eivät mitä todennäköisimmin olleet motivaattoreina tieteen takana: Stark huomauttaa, että 1700-luvulle asti lähes mistään merkittävästä tieteellisestä löydöstä ei ollut sovellettavaa hyötyä teknologian saralla. Insinööritieto ja tiede kehittyivät pitkään erillään toisistaan.
Teollista vallankumousta seurannut teknologian kehitys on ollut keskeisessä roolissa tutkimusmenetelmien ja siten tieteellisen tiedon räjähdysmäisessä kasvussa. Tieteen synnystä ja kehityksestä saamme siis kiittää kristinuskoa, mutta nykyään tiede ja teologia ovat käytännössä täysin erillisiä ja toisistaan riippumattomia tiedon aloja. Kristinuskosta lähtönsä saanut ajatus, että voimme tieteen keinoin löytää ja ymmärtää universumin salaisuudet on nykyään yhtä lailla maallinen kuin kristillinen perususkomus.
Tämän erilleen kasvun myötä on syntynyt uusia jännitteitä tieteen ja uskon välille, mutta valtaosa tästä perustuu joko a) tässä käsiteltyyn väärään historian käsitykseen tieteestä ja uskosta, b) älylliseen väärinymmärrykseen uskonnon ja tieteen selitysalasta ja vuorovaikutuksesta tai c) ideologiseen vihaan uskontoa kohtaan.
Moni nykyajattelija, Stark mukaan lukien, on sitä mieltä, että tiede on täysin itsenäistynyt ja kykenee kannattelemaan omaa painoaan ilman uskoa. Käytännön tasolla tämä on täysin totta. Tiede toimii ikään kuin itsenäisesti, ilman mitään tiettyä filosofis-uskonnollista pohjarakennelmaa. Jos tiede pitäisi luokitella jotain maailmankuvaa edustavaksi, luulen että moni rinnastaisi sen ateismiin. Tämä on tietysti kategoriavirhe, mutta kuvastaa tätä koettua tieteen riippumattomuutta uskosta.
Tieteen ”siirtäminen” ateistiselle/materialistiselle ajatuspohjalle tuottaa kuitenkin merkittäviä filosofisia pulmia, jotka asettavat ”puhtaan tieteen” ja siitä saadun tiedon luotettavuuden kyseenalaiseen asemaan. Tätä käsitellään tulevassa julkaisussa!
Tämä julkaisu perustuu laajalti ‒ erityisesti historian suhteen ‒ Rodney Starkin teokseen How the West Won: the Neglected Story of the Triumph of Modernity. Niin laajalti, että toivon etten syyllisty tekijänoikeusrikkomuksiin. Korvauksena hävyttömälle hyväksikäytölle suosittelen lämpimästi kyseisen teoksen ostamista ja lukemista (tämä essee on ainoastaan pintaraapaisu yhden kirjan osa-alueen sisältöön). Alta löytyy myös muuta mainiota luettavaa aiheeseen liittyen. Kiitos mielenkiinnosta!
Rodney Stark, How the West Won: the Neglected Story of the Triumph of Modernity. Kirjan voi ostaa esimerkiksi täältä.
Areiopagi on suomalainen luonnontieteen, filosofian ja teologian suhteisiin keskittyvä verkkolehti, mistä löytyy paljon mielenkiintoista sisältöä. Esimerkiksi opetusmateriaalit luonnontieteen ja uskonnon historiasta on hyvä paikka aloittaa. (sisältö on suunnattu lukio- ja yläastetason opetukseen, mutta sopii mielestäni yhtä hyvin myös “oppineemmille”.
Fysiikasta ja tähtitieteestä enemmän kiinnostuneille suosittelen tätä Areiopagin julkaisua: Miksi yleinen käsitys tähtitieteen synnystä on väärässä: Vanha kertomus tieteen ja kirkon vastakkainasettelusta osuu selvästi harhaan